Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa, joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.
"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten sinä, rakas, rakas Undine!"
Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.
"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.
Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa, siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.
"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."
"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen mielistelevää kaunokaista.
Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli aaltojen molemmille nuorille:
"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön selkään juoksentelemaan hänen perässään."
"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.