"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt siekailematta tänne kuivalle maalle."
Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne. Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:
Alhosta aalto juoksi ja etsi onneaan; se saapui meren luoksi ja jääpyi ainiaan.
Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:
"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"
Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli viimein verkalleen ja empien:
"Jos totta tarkotat, — hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja — no, muusta kyllä selviämme."
"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen, jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.
Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse. Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja rakkauden osotuksia.
Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, — Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan tapaan.