Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista. Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni, kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi, pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista, sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen. Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.
Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.
Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus, jonka vertaisia vain harvoin tapaa.
Lento ukkosilmassa.
Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.
En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin silloin kokemaan seuraavaa:
Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa. Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli, joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni: "Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla. Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli. Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan. Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!
Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa. Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien, ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt, olisin ollut mennyttä kalua.
Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut. Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.
Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä, lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.