En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.
Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys — saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin istua yksin pienessä lentokoneessa.
Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus, että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan. Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme "Fokkeri".
Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.
Pommituslentoja Venäjällä.
Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle. Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola- ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama asunto.
Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta, mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat ihania aikoja.
Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan. Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana, ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä, ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä. Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen maali pommeillemme.