Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä. Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue lensi erikseen.
Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä, lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä, mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.
Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120 kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta, että… kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin maalaukselliselta.
Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150 "hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.
Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle, tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse. Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme. Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti. Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.
Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja, sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset. Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa, mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme, että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä oli luodinreikä.
Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan, mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme, saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos, siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten hyökkäyksen.
Boelcke!
Elokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa, hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä — päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.
Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan "Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt, mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.