Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.
Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"
Ensimmäinen englantilaiseni.
(Syyskuun 17 p:nä 1916.)
Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin englantilaista.
Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen johdossa, johon sokeasti luotimme.
Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta, mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa, Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista, mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin. Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero. Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä: "Niin sinun pitää tehdä!"
Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki, hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.
Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan. Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi. Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet. Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.
Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus, sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.