Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa lentoasemaamme.
Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle. Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko ihmisiä.
Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää, miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt, tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle, joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet, joista ei voinut arvoa määritellä — sanalla sanoen, vainusin jotakin tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli, sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin. Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.
Majuri Hawker.
Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23 p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.
Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.
Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni, kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse. Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä. Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.
Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"
Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan 80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.
Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja. Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.