Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä konekivääri-ampumahautojemme taakse.
Pour le mérite.
Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä on teidän päämääränne — mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?" Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, — ei tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin —, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi hävittäjälentäjäksi?" — hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen minua lausuen: "Tuossa on se mies!"
Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä. Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11 päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne. Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon tervetulleempi.
Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen. Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.
* * * * *
En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran toimisi Richthofenin hävittäjälentue.
"Le petit rouge."
Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.
Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.