Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.
Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti, jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.
Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti, joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä. Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).
Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi, miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani. Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö. Minä olin säästänyt häntä — hän on hyvillään sen johdosta — mutta palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.
Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut — hyvin ymmärrettävistä syistä! — puhutella ainoaakaan vastustajaani.
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
(Helmikuussa 1917.)
Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina. Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.
Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko asian.
Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa. Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.