Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita, syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.

Itse maahan ammuttuna.

(Maaliskuun puolivälissä 1917.)

On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan. Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää, joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.

Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys, jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.

Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen, noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin, varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa. Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!" Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu." Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua. Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.

Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä, olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan. Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi. Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua leikistä.

Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa. Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin, sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä. Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen työntämättä sitä taaksepäin.

Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan. Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan, toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon. Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin käynyt samalla tavoin kuin minullekin.

Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis — silmät auki! Huomaan niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri, jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.