Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut vielä aika hyvin.

Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon! Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa oli. Hän oli pioneeriupseeri.

Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi, että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken. Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin "ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran kylmäkiskoisemmaksi.

Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa, mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan ollut kovin sotaisen näköinen.

Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen: "Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin." — "Vai niin — vai niin — oletteko ehkä ampunut kaksikin?" — "En kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan. Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon. Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut, mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni. Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi. Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme. Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin sankarikuoleman isänmaansa puolesta.

Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen sataneljännekseni täyteen.

Lentäjän urotyö.

(Maaliskuun lopulla 1917.)

Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen "Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin, oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto. Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.

Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl uhrasi henkensä isänmaan puolesta.