Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.
Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.
Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.
Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken. Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi, mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli. Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin ulos pilvestä ja, — onnea pitää miehellä olla! — kuin ihmeeksi osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan, sillä moottori oli pysähtynyt.
Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!
Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia, joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.
Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.
"Punainen paholainen."
Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra, joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista saada nähdä tuollainen ilmataistelu.
Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.