Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen, kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen ratsuväkihyökkäykseen, — ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme olivat — kaksi ilmitulessa ja kolme muuten — syöksyneet maahan meidän puolellemme.
Kunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän syvyyteen.
Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.
Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13 vihollisen lentokonetta".
Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan 8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.
Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen myöskin hyvin väsyneinä.
Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta edellisen päivän urotöistä.
Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas kahdeksan englantilaista.
Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:
Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen. Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö. Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.