Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä, sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin alhaalta käsin maahan vihollistoveria.
Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti. Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina. Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää. Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.
Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.
Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen. Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua, ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema. — Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä. Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä. Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan tuohon liikkuvaan maaliin.
Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta, että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi. Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut tuon herran tullessa.
Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme rauhaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme. Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, — mutta Schäferiä ei kuulu. Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista, mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja. Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti, että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään. Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää että hänet noudetaan kotiin."
Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:
"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän. Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys. Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä. Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.