"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti. Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin tunti.
"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä. Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs — ja olin vähällä heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio, joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten kotimatkalle.
"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen, heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana. Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten. Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja siten yhteyteen lentueemme kanssa."
Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme. Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan maahan.
Anti-Richthofen-laivue.
Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.
Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet koko hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi mennä heidän luokseen.
Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon vahvempia.
Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi, kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme, se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.
Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit, kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.