Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan verraten lähelle.
Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti
Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia ammuskelemaan — niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista, sitten lähdimme jälleen lennolle.
Sillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.
Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä. Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi. Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä. Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi. Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää. Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä lähinnä lentävän, minä otan toisen.
Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt taistelusta.
Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat, johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä taistelussa vastustajansa kanssa.
Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen lentokone nousi äkkiä pystyyn — varma merkki siitä, että siihen oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi jotakin sellaista — lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o. heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen. Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.
Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.