Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen. Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu! Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle. Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän. Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien, kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus, sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.
Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on. Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme. Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen, Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista. Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä teetkin, teet hullusti.
Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys" (Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.
Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.
Veljeni.
Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman: "Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää. Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen, englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin ei koko juttu huvita häntä lainkaan. — Vasta aivan lähellä maata hän pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen. Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.
Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen, lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn kukkuloiden taakse — väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat seuranneet hänen taisteluansa.
Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu. Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen. Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle. Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan, on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä "kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen. Minä en ole nähnyt — olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä. Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana. Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.
Omituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa. Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua — syöksymällä syvyyteen. Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani. Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta. Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän syöksyi auttamattomasti maahan.
Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein nopeimmin.