Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin korkeudesta. Ajatella — 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi. Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen sieluntilansa ollut kärsinyt.
Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan. Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!
Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja, hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta, mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi henkiin.
Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen — ja miesparka taittoi niskansa.
* * * * *
Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:
Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa — kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän, kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.
Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.
Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa] enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä sotilas.
Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta voittoa.