Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa, silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.

Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen. Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt. Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.

Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut, mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä tunteita olisi herännyt minussa.

Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." — Tämä pitikin paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus — vasta silloin härkä pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.

Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa. Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä, joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä ja monta komeaa metsäkaurista.

Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin
Plessiin.

Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.

Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme. Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.

Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta. Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset "ammattitiedot".

Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.