— Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta.
Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.
Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle, Cargarokselle, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.
Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.
Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.
— Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.
Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.
Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.
— Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!
Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren Gorgythionin, jonka pää painui raskaana maahan.
Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari toveria kantoi hänet laivain luo.