Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät nuotioita.
Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:
— Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.
— Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [talentti, painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin monen härän arvoinen, — kolmijalat ja kattilat; erilaisia keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.
— Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään tarjoustasi perille! Tahi — minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.
Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.
Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen komeaan asuntoon.
He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös istuimiltaan.
Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.
— Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.