— Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.
— Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.
— Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?
— Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten, vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.
— Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!
— Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman palkintoakin.
Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan, mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:
— Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin, kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän hellyttäisi sydämmensä!
Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta Priamos sanoi:
— Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän, ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.