Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:
— Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot. Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan. Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.
— Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.
— Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi. Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä huolimatta.
Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista. Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin. Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:
— Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.
Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista, purppuranvärisistä peitteistä.
— Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus. Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä, tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen; tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla rauhassa.
— Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.
— Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.