Nämä seikat huomioon ottaen voidaan syyttä toivoa, että Engelsin huomautukset koskettaisivat yksin vaaraa välttämään pyrkineitäkin, vaikkakin on muistettava, että hyvin kyvykäs englantilainen sosialistinen filosofi tiedetään vahingoittaneen arvoaan suuresti harkitsemattomalla herra Swinburnen siteeraamisella.
On tunnustettava, että sitä paikoittaista katkeruutta, mitä Engels osoittaa työssä, joka on niin välttämättömästi intellektuaalista luonteeltaan, on pahoteltava, mutta sitä ei ole kuitenkaan ihmeteltävä. Hänen tuomionsa yliopistoprofessorin ja oletetusti valistuneihin luokkiin nähden, jotka selittävät niin paljon asioita viertävältä pinnalta, ei ole ensinkään outoa, kun otetaan huomioon hänen ja hänen aatetoveriensa rehellinen työ ja verrataan sitä pintapuolisten toimien tavoittelijaritarien työhön. Engels rakastaa oppineisuutta asian harrastuksesta, totuuden ja tieteellisen tarkkuuden takia, joten hän ei voi tuntea muuta kuin vihaa niitä kohtaan, jotka käyttävät oppineisuuttaan tyydyttääkseen rikkaitten omaatuntoa ja saavuttaakseen asemia ja valtaa itselleen. Saksalaisen filosofian alennustila herättää hänessä syvää surua; oppinut siellä on turmeltu narri. "Kuohittu", "lakeijamaisuus", näillä termeillä hän määrittelee virallisten professorien opetukset, ja nämä nimitykset ovat melkein liian lieviä sovitettavaksi hengettömiin ja kaikkea innostusta vailla oleviin englanninkielisiin taloustieteen ja filosofian nimellä opiskeleviin tutkijoihin nähden.
Ensimmäisessä osassaan tätä teosta Engels luo lyhyen, mutta tiiviin tarkkailun Hegelin ja myöhemmin hegeliläisen koulukunnan työhön. Hän osottaa mitenkä Hegelin filosofialla on sekä vanhoillinen että radikaalinen puolensa, ja kuinka sekä vanhoilliset että radikaalit voivat, (kuten he tekevätkin) hakea tukea hänen opeistaan, erikoisesti viittaa hän tässä suhteessa hänen suuriin pääteoksiinsa "Järjestelmä" ja "Dialektiikka".
Äärimmäinen vasemmisto dialektiikkaa käyttämällä ja siten kehitettyä filosofista oppia hyväkseen käyttäen, suuntasi kritiikkinsä voimassaolevia poliittisia ja uskonnollisia laitoksia vastaan. Tästä oli seurauksena vähitellen abstraktisen osan hegeliläisestä filosofiasta poiskarsiminen, ja sen sijaan tosiasiain ja ilmiöiden tutkiminen otti yhä kasvavassa määrin sen sijan.
Marx oli nuoruudessaan lukeutunut "nuorhegeliläisiin", kuten tätä koulukuntaa nimitettiin, mutta tällä seikalla ei ollut mitään häiritsevää vaikutusta hänen myöhempään työskentelyynsä. Hänen arvostelijansa käyttävät tätä seikkaa suurena tekijänä siihen vaikeatajuiseen kielenkäyttöön, josta hänen "Pääoma"-teoksensa paikoittain kärsii. Hänen kiduttavaisuuteen asti käyttämänsä teesit, antiteesit ja synteesit, hänen järkkymätön dialektiikasta kiinnipitämisestä ja hänen jatkuva hegeliläisen filosofian käyttönsä, ovat kaikki selitettävissä hänen aikaisemmista väittelykokemuksistaan. Ja kuitenkin hänen kärsivällinen asiain tutkimisensa, hänen ehdoton nojautumisensa positiiviseen tietoisuuteen, abstraktisen teorian sijaan, ja hänen huolellinen sinisten kirjain (Valtion asiakirjoja) ja tilastojen käyttökykynsä, olivat suuressa määrin saman kasvatuksen tuloksia.
Samoin me huomaamme Engelsin tämän tuosta tässä teoksessaan käyttävän ihmeteltävää väittelyterävyyttä, kuten esimerkiksi käsitellessään fraasia "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista" (Alles was wirklich ist, ist vernünftig, und alles was vernünftig ist, ist wirklich). Tältä selityskannalta, hegeliläistä väitelmää kehittäen, hän pääsee johtopäätökseen, että sosiaalisen ja poliittisen ilmiön arvo sen siirtymiskaudessa välttämättömästi heikkenee. Siitä johtuu myöskin dogmaattisen selityksen ja pelkän subjektiivisen ajattelun hävittäminen filosofiaa käsitellessä, joka merkitsee sen vanhan koulukunnan murskaamista, jonka pääedustajana Kant oli ja sen tilalle uuden koulukunnan kehittäminen, jonka kyvykkäimmät opettajat olivat, ja yhäkin ovat, materialistiset sosialistit, joista Engels ja Marx olivat näiden etunenässä.
Tämän historiallisen teoksen tarkoitus on esittää Feuerbachin, samoin kuin Marxin ja Engelsin filosofian alkuperä. Samalla aikaa kuin taistelu nuorhegeliläisten ja konservatiivisten ainesten välillä kuumenee, ajautuvat radikaalit takaisin edellisen vuosisadan englantilais-ranskalaiseen materialismiin. Tämä oli vastenmielistä Hegelin seuraajille, jotka oli opetettu pitämään aineellisia olioita ikäänkuin vain pelkkinä selityksinä aatteista. Feuerbach vapautti heidät näistä ristiriitaisuuksista. Hän tarttui kysymyksiin pelkäämättömästi ja virkasi hegeliläisen abstraktisuuden täydellisesti syrjään. Hänen teoksensa, "Wesen des Christenthumus", jossa hänen ajatuksensa on selitettynä, tuli sangen äkkiä tunnetuksi, jonka englanninkielisen käännöksen toimitti George Eliot nimellä "Essence of Christianity" [Kristinuskon olemus. — Suom. muistutus.], joka sai sangen laajan lukijakunnan.
Engels ei millään muotoa tahdo kieltää antamasta tunnustusta tälle teokselle ja sen vaikutukselle sekä itseensä että yleensä valistuneeseen mailmaan. Tämän "loppumattoman kunnian" annettuaan, hän kuitenkin hyökkää ankarasti Feuerbachin idealistisen humanitaarisuuden kimppuun, jolle hän perustaa siveysopilliset teoriansa.
Vaikkakin Feuerbach on tullut materialistisen johtopäätöksiin, selitti hän ei voivansa hyväksyä materialismia oppina. Hän selostaa, että sikäli kuin menneisyys on kyseessä on hän materialisti, mutta tulevaisuuden suhteen hän ei sitä ole. — "Menneisyyteen nähden minä olen sopusoinnussa materialismin kanssa, tulevaisuuteen nähden en". — Tämä selostus panee Engelsin tutkimaan kahdeksannentoista vuosisadan materialismia, jonka hän huomaa puhtaasti mekaaniseksi, jolla ei ole mitään käsitystä maailmankaikkeuden kehityksestä, ja on niin ollen aivan riittämätön sen ajan filosofian tarpeisiin, josta Feuerbach kirjoitti; koska tällä välin tieteen edistys ja suurempi yleistyttämisvoima, johtuen kärsivällisestä kokeilusta ja kehityksellisen teorian edistymisestä, on tehnyt kahdeksannentoista vuosisadan katsantokannat kokonaan paikkansa pitämättömiksi.
Nämä "suulaat kaupustelijat" (vulgärisirenden Hausierer) saavat ankaran tuomionsa Engelsin käsissä. Nämä suositut materialistit — "puoli ateistit", ilman tieteelle perustuvaa tietoa ja ollen pelkästi taitavia puhumataidossa tai kirjoitustyylissä, käyttivät tieteen jokaista saavutusta aseena hyökätessään luojaa ja yleisesti tunnustettua uskontoa vastaan. Engels pilkkaa näitä, etteivät he ole tiedemiehiä ensinkään, vaan ainoastaan pelkkiä kaupustelijoita, käsitellen puoltieteellisiä tavaralajeja. Hän kutsuu heidän ammattiaan kauppatoimeksi, liikkeeksi (Geschäft). Samasta luokasta kohosi suuri joukko uskonnonhaukkuja-luennoitsijoita, jotka erääseen aikaan täyttivät luentolavat kaikissa englanninkielisissä maissa ja joiden seassa Bradlaugh ja Ingersoll olivat kaikessa suhteessa parhaita edustajia. Nämä uskonnonhaukkujat ovat nyttemmin menettäneet kaiken vaikutusvaltansa, ja vapaa-ajattelijaseurat, jotka erääseen aikaan olivat niin lukuisia, ovat miltei kokonaan hävinneet. Engelsin esittämien teoriain mukaan nämä olivat pakotetut häviämään; heidän opetuksillaan ei ollut mitään yhteyttä yhteiskunnallisen kehityksen kanssa; he eivät lisänneet mitään tieteellistä arvoa nykyaikaiselle ajatukselle, ja Engels huolellisesti osottaa, että heidän historian lukemisestaan puuttui tieteellinen havaintokyky, ja kyky ammentaa tieteellisiä ajatuksia historiallisen kehityksen suurista periaatteista.