Ja se kiskoi kiskomistaan vuorokauden — ja lisäksi päivän — ja vielä pitkän, pimeän yön synkässä syvyydessä — kuoleman kynsi ruumiissaan.

Silloin se tuntee yhtäkkiä — ollessaan hirmuisimman kauhun vallassa — että taakka on tiposen tiessään — poissa — keventynyt…

Ehkä se silloin on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti värähyttäen suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt siinä kuoleman-väsyneenä ainakin vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää henkeä, jolloin sen rasvahiukkaset ovat vähitellen kokoontuneet veteen ja tehneet sen pinnan tyveneksi, ikäänkuin aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja vain tuntenut itsensä keventyneeksi, — aluksi silloin tällöin liikahuttanut eviään tai pyrstöään päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakka, sorja, pitkulainen ruumis on salaman nopeudella kiitänyt halki tummanvihreän syvyyden. Eläin on ikäänkuin iloiten nuolennopeudestaan taivaltanut tuotapikaa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodinpitoista, hyönteisiä vilisevää vettä hetulainsa välitse ja ruiskuttanut sitä kiihkeällä elämänhalulla ilmaan, ryhtyen jälleen sillinajoon.

Vapauduttuaan höyrylaivan suunnattomasta painosta on se aluksi tuskin tuntenutkaan harpuunia, tuota evälihaksen alla olevaa kiusankappaletta. Lähinnä on se vain tuntenut itsensä onnelliseksi päästyään savuavasta, kauheasta vihollisestaan, joka puhkui ja vaahtosi vedenpinnalla kouristaen rautakynnellään sen ruumista. Valaan vaisto on tuntenut sen kuten haavan, joka jälleen alkaa vihoitella. Ja vasta vähitellen, sen telmiessä meressä, alkoi harpuunin kouristus tuntua pistävältä ja kipeältä.

Ja tuska lisääntyi lisääntymistään — viikkojen vieriessä… Haavan tulehtuminen on kiihdyttänyt eläimen raivoon — saanut sen ryntäämään huikeita matkoja, satoja penikulmia pitkin merta — pohjoiseen jäitä kohden, Novaja Semljan ja Jan Mainin äärille, Fär-saarille etelään… Alituisessa levottomuudessaan ja koettaen päästä kärsimyksistään on se jättänyt napameren syvänteet ja mennyt matalan Pohjanmeren särkille — ja vihdoin epätoivon tuskassa laskettanut Norjan rannikolle läpi kaitaisten salmien, joihin sen turvallisuuden vaisto muuten olisi kieltänyt sitä menemästä, vaikka edessä olisi ollut kuinka houkutteleva silliparvi.

Ja ahtaassa vuonossa se yhtämittaa kihnutti itseään edestakaisin puolisen päivää pitkin matalikkoja… lakkaamatta; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen kääntyi ulapalle.

Se on koettanut — tämä on tietysti vain arvelu — hankaamalla poistaa ruumiistaan harpuunin rautaketjuineen.

Ja seuraava epätoivoinen yritys vapautua rautakynnestä vei jättiläisen myöhemmin samana vuonna surman suuhun eteläisillä rantasärkillä!