»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen, jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.
»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven; »Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään, aika on täpärällä.»
»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan. Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain, kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.
Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut rautatiellä.
»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta ranskaksi.
»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin, kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä otan tuon osaston.»
Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.
Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä havaintoja uusista matkakumppaneistaan.
Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi — Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina, tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.
Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.