Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä — vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan tule.
Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan. Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat. Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman mahdollisuutta.
Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan. Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.
— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä, hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?» Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta, sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään, hapuillen omaa sikaarikoteloaan:
»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille sikaarin —?»
»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»
Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan, ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään: he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.
Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla hyvänsä.
»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden, »kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»
»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa, kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»