»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»
»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»
»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»
»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»
»Niin juuri.»
»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»
»Maalari kyllä.»
»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»
»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen vain viehkeätä sointua.
Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö, ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa ylhäisönkin esiintymisen lumous.