»Kuittinne!»
»Tässä!»
»Missä tahdotte asua?»
»Lähimmässä hotellissa.»
»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»
Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului, olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset! mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?
Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan riensi puoli tusinaa palvelijoita.
Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.
Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä — toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita raitoja ulkopuolelle.
Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin rumasointuinen.