Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.
»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:
»Kenen luo te pyritte?»
Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:
»Onko herra tohtori kotona?»
»On.»
»Ei siis matkustanut?»
»Ei.»
»Eikö perhekään?»
»Ei — mitä häneltä tahdotte?»