»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»
»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»
»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen jäljestänsä lukkoon.
Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli vetäytynyt.
Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty, oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.
»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»
Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen. Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.
Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset? Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin halukas tutustumaan tohtori Raspeen.
Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät, päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:
»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»