Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.
Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt; parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi uudestaan sattua.
Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin, kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti, että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin, joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan. Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa suopeata arvostelua.
Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa. Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta, ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.
Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän nopeasti täytäntöön päätöksensä.
Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli, että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa niitä torjua.
Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää epämukavuuksia.
Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa, jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.
Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen, hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin, katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan varsinaista elämää ja hyörinää.
Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi, kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon, joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin. Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä, vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.