»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa niin hyvä, pysykää täällä!»
Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein, ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.
Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti tervehtien.
Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän olisi joka tapauksessa pannut merkille.
Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään? Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi sydämellisesti:
»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta, jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt, kuinka olisin pulasta selvinnyt.»
»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»
»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti. »Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne, ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle annoitte, rakas nuori ystäväni.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla, kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»