Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena, kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta, vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi, pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.
Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli kuvitellut.
»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä sikaarit ovat hyviä.»
»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en — sietänyt tupakkaa.»
Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan. Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.
9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT
Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»
Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:
»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti eteenpäin.