Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen, seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta takaansa, käänsi hän päätänsä.
"Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.
"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla ponnahduksella sen yli vapauteen.
"No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme livistää täyttä laukkaa karkuun. — Perään, pojat, saamme hänet kiinni, ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!"
"Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat tuolla, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on kavaltanut talon."
Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan, kun taas vääpeli yhden miehen keralla — sillä mitäpä hän olisi enempää tarvinnut raajarikkoa pidättämään — nelisti hietaharjua kohden.
Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja ratsu vaahdossa.
"Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. — Saatte nukkua rauhassa."
Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi satulaan.
"Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa kiitollisuuttamme."