"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi kuin kumipuut, — Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg, pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."
"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."
"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"
Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti ommella.
"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."
"Minun nimeni on Schreiber ", vastasi Mac Donald.
"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen, "mutta se kai ette sentään ole?"
"En — tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan, ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."
"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.
"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber sitten.