"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"
"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"
"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."
"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"
"Niin laivoistako? Miksikäs ei — herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät."
"Missä hän asuu?"
"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"
"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä."
"Aa — olette ehkä tekin semmoinen — miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, — "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."
"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."