"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he saapuivat kotiin.
"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen ystävällisesti lapsen päätä.
"Ethän sinä puhu mitään — oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen arasti.
Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.
"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka olisin sinulle vihainen!"
"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? — Milloin isä tulee kotiin, äiti?"
"En tiedä, Liisi kulta, — jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."
"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten rukoukset."
" Tulee, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, — "ja sitten hän pitää meitä molempia hyvänä — oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan meille rahaa. — Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta vettä".
Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."