Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:
"Ikävä kyllä — en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa, ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."
"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä — panen maata jonkun puun juurelle."
"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan suustaan.
"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".
"Olette saksalainen — ja nimenne…", jatkoi nainen kiihkeämmin, "nimennekään ei ole Miller".
"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. — "Entä te?" — Mutta nainen ei vastannut — vaan veti hänet vapisevin käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin, hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.
"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen pystyssä. "Vaimoni — lapseni!"
Nainen ei vastannut — hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.
"Äiti, onko tämä isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt nurkkaan.