Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.
Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä hengitystä — hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen painettuna — mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön — kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui herkkään, levottomaan uneen.
Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.
Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä, kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia kokeneelle poloiselle.
Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.
Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta. Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän, tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta, ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä, mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon kamalan, hirvittävän värityksen.
Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä; mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen, kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.
"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."
"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi palasivat samaan kohtaan takaisin — vereen, verenvuodatukseen! Armias Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan renttu — vaan päälliseksi vielä pahantekijä!"
"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"