"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, — "vaikka minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan sitä taakkaa, joka painaa rintaasi — en voi pakottaa sinua tekemään minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua — se koskee myöskin lastasi, se koskee minua — meidän kaikkien kohtaloa, ja se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"
"Louise!" sammalsi mies.
"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen yksin elättänyt pitkät vuodet — voin sen tehdä edelleenkin — ja tulen sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo — vaan kysyn sinun tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan täytyy sinun ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin", jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun heti pitäisi ruveta johonkin raskaaseen työhön. Heikontunut ruumiisi ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti. Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti. "Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä, ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee parantaa hänen asemaansa — pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me olemme eläneet."
Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi surullisesti:
"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin tuotit poistumisellasi — voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi — minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. — Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti sanat koskivat onnettomaan mieheen, — "se on ohi ja kestetty — mutta sinun täytyi saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä, katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä — lastasi ajattelemalla säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."
"Mutta mihin minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa työhönsä? — Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin kauheaa kuin elämä siellä onkin."
"Ei — sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella, päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua. Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen, mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi. Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän ystävällisemmin. "Olet oikeassa, tuossa asussa et voi keltään pyytää työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat luottaa sinuun."
"Mutta minulla ei ole…" sammalsi mies punastuen kovin.
"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, — "mutta sen verran on minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa, ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, — "se riittää yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."