"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan. " Hänkö on tuo Miller — siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"
"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti. "Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni, Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni — lähetin ensinnä valepukuisen konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja miesteni oli määrä — suunnilleen näihin aikoihin — mennä sisään ja tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin vääpelilleni — en tahtonut siihen enempää puuttua."
"Ja nyt?"
"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden, teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin, ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun kaikki oli ohi.
"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin, joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä. Sieltä kuului voivotusta — hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus, että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. — Aseeni oli siellä tarpeeton — mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.
"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui patjalla mies — tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani pistoli kädessä — hänen katseensa liukui välinpitämättömänä ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.
"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen — kuten syytekirjassa sanottiin — ei, älkää keskeyttäkö minua — mutta tänä iltana olin todistajana, kun oikea murhaaja tunnusti rikoksensa."
" Hohburg? " kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut tuomittiin!"
"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä, "tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin läsnäollessa tekonsa — teidän viattomuutenne. Sitten tuli tuska — hän pyrki ylös — tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä — kiroten itseään — kapteenin sylissä."
"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.