* * * * *
Hiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki; pensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista squatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat tulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat pihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun ystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä, jolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi korkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä onnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden, kyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan, ja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli heille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo kestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa — niin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut — heidän onnensa puu oli juurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi.
Tosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta, tarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot, jotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli kuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin voittamaan ne.
Elisabet oli sisareltaan saanut tietää — ja oli hän sen itsekin huomannut — mitä toiveita Walkerilla oli aikaisemmin ollut. Mutta niinkuin se alussa, Walkerin esiintyessä vihamielisesti Mac Donaldia vastaan, oli kiihottanut tytön katkeruutta häntä kohtaan, niin se nyt päinvastoin kohotti häntä Elisabetin silmissä, kun Walker oli osoittautunut onnellisen kilpailijansa uskolliseksi, kelpo ystäväksi. Silloin hän oli toiminut velvollisuutensa sitomana — nyt taas vapaana miehenä, ja kuten hän silloin oli osoittanut rohkeuttaan, oli hän nyt yhtä paljon osoittanut hyvää, kelpo sydäntään.
Ystävykset olivat aikoneet viipyä asemalla vain joitakuita päiviä ja sitten palata Adelaideen, mutta vierikin viikkoja, ennenkuin he saattoivat ajatella lähtöä.
Kun Mac Donald nyt — varustettuna kaikilla hyvän toimeentulon edellytyksillä — pyysi Saran kättä hänen vanhemmiltaan ja kun nämä ilolla ottivat hänet pojakseen, oli Walker vaiti, ja vielä kerran — viimeisen kerran — hän tunsi pienen pistoksen sydämessään. Muutamia tunteja myöhemmin tuotiin hevoset esiin, ja silloin, juuri kun ystävykset matkavalmiina ja jäähyväisiä ottaen seisoivat talon edustalla, Walker kumartui Elisabetin puoleen hiljaa kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö ei vastannut, mutta tumma puna peitti hänen otsansa ja niskansa, ja kun hän sitten katsoi nuorta upseeria silmiin, niin tämä hypähti riemuiten satulaan, ja ilo ja autuus sydämessä molemmat ratsastajat ajaa karahuttivat pensaikon halki.
Vielä samana vuonna herra Powell myi karjalaumansa ja läksi Murrayn erämaasta vaihtaakseen asemansa toiseen, sivistyneemmässä osassa Austraaliaa, Sinivuorten juurella olevaan.
Siellä sijaitsee lähellä toisiaan tuon seudun lempeissä laaksoissa kolme asemaa, joista yksi on Georgin, Powellin vanhimman pojan hallussa ja molemmat toiset Mac Donaldin ja Walkerin, hänen lankomiestensä. Vanhemmat ovat vetäytyneet liikeasioista syrjään, ja heillä on vuoden pitkään tarpeeksi tehtävää vieraillessaan vuoron perään lastensa luona.