Noin kahden tunnin kuluttua palasi tynnyrintekijä miehineen kutterihylyltä ja puoli tuntia myöhemmin myöskin Mr. Hobart. Pakolaisista ei hän ollut voinut enää löytää jälkiäkään. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi taivaanrannalle tuoden mukanaan vinhan tuulen, joka nostatti valkoisia vaahtopäitä siniselle, laajalle, mylleröivälle pinnalle, ei karkurien venettä näkynyt. Täytyi luopua takaa-ajosta, purjeet käännettiin taas, ja valaanpyytäjä käänsi keulansa kotimaata kohti.
* * * * *
Kuoleman tuskissa viettivät molemmat karkulaiset yönsä, sillä he tiesivät hyvin, että laiva seuraisi heitä, ja voisi sattua että se tulisi samaan suuntaan kuin hekin. Ja jos he aamun valjetessa olivat vielä näkyvissä, niin olivat he mennyttä kalua.
Kokonaisen tunnin he pitivät samaa suuntaansa päästäkseen ensin vain takaa-ajavien katseita pakoon. Sitten he luovivat Tomin neuvosta suoraa ylös tuuleen, niin hitaasti kuin he etenivätkin. Näin he tulisivat sivuuttamaan laivan pimeässä, ja sillon ei juuri voisi ajatellakaan, että heidät taas löydettäisiin. Aamun sarastaessa laskivat he valkoisen purjeen, joka mahdollisesti olisi voinut heidät paljastaa, ja tutkivat huolellisesti koko taivaanrannan, olisiko laivaa näkyvissä. — Ei ollut mitään nähtävänä. Silloin nostivat he rohkaistuneina taas purjeen raikkaassa tuulessa, joka vei heidät nyt hyvää vauhtia kotimaata kohti.
Vielä eivät he kuitenkaan olleet turvassa, sillä vaikka heillä ei ollut enää pelkoa laivasta, niin olivathan he sen sijaan pienessä, helposti särkyvässä veneessä, ilman muonavaroja, lukuunottamatta vettä, jota on pieni tynnyri jokaisessa valaanpyytöveneessä, he olivat näin keskellä avaraa valtamerta, ilman tarpeellisia koneita voidakseen löytää päämääräänsä, joka siis oli summakaupan varassa. Mutta he eivät lannistuneet, ja kiikkuessaan hauskasti virkeän tuulen kiidättäminä yli tanssivien aaltojen, antoivat he riemunsa ja onnensa kaikua ääneen takaisinvoitetussa, vapaassa, ihanassa luonnossa.
Aivan ilman apuneuvoja eivät he kuitenkaan olleet. Koska valaanpyytölaivan veneet joutuvat loitolle ajaessaan jotain valasta takaa tai ovat pakotetut viipymään puolen päivää ja jopa päivänkin pyydystetyn valaan ääressä, kunnes laiva ehtii risteillä sen luo, niin joka veneen perässä on pieni varastopaikka, jonka avain on harppunamiehellä. Siellä on tavallisesti pieni taskukompassi, tulivehkeet, onkia ja liinavaatteita, pari tusinaa laivakorppuja ja usein muutamia kirjojakin.
Tämän varastopaikan mursi Tom auki käsikirveellään ja huomasi nyt olevansa runsaammin varustettu kuin oli luullutkaan. Kompassi varsinkin voi tehdä hänelle mitä paraimmat palvelukset. Mutta tärkeintä, mitä hän löysi paitsi laivakorppuja, oli pieni Russelin julkaisema kirja Etelämeren saarista, jossa oli m.m. pieni vaikkakin perin epätäydellinen kartta saarista. Joskin vain yksityisten saariryhmien asema oli merkitty, niin näki hän kuitenkin siitä, että heidän täytyi olla länteen päin saaristaan, sittekun olivat jättäneet taakseen Tahitin. Ja tämän kautta näkyi oikeaksi se suunta, jonka Alohi oli sanonutkin.
Kolme päivää ja kolme yötä jatkoivat he näin pitkää, yksitoikkoista kulkuaan ja elivät kokospähkinöillä, jotka Alohi oli heittänyt kutterista veneeseen, ja korpuilla. Tomissa alkoi jo herätä luulo, että he purjehtivat kaikkien saariryhmien eteläpuolitse, ja että he tekisivät viisaammin, jos ohjaisivat enemmän pohjoiseen. Mutta Alohi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan — ei ainakaan vielä tänään. Niin alkoi hämärtyä, ja kun aurinko laski länteen ja peitti taivaanrannan läpinäkyvällä valolla, oli saarelaisen tarkka silmä keksinyt erään pisteen lounaassa, joka luultavasti voi olla purje, mutta mahdollisesti myöskin niemen nenä. Pian tekivät he päätöksensä. Kun pimeä poisti tuon esineen heidän silmistään, niin kulkivat he muutamia tunteja tähän suuntaan ja ottivat sitten purjeen alas antaakseen veneen ajelehtia seuraavaan aamuun asti. Jos he eivät päivänvalolla löytäisi enää tuota tummaa pistettä, niin oli se ollut purje, ja he päättivät näin ollen suunnata edelleen pohjoista kohti. Mutta heti kun aurinko idästä heitti ensimäiset säteensä, huudahti Tom riemuisella ihastuksella — "Maata, Alohi! tuolla on maata!" Ilonkyyneleet vierivät tuon voimakkaan miehen auringonpaahtamia poskia pitkin.
Tosin ei ollut vielä muuta huomattavissa kuin tylppä, vedestä kohoava vuoren huippu. Mutta kun he olivat nostaneet purjeen ja laskivat hyvää tuulta, kohosi maa kohoamistaan. Silloin huusi äkkiä Alohi: "Vavilu!" heittäen peräsimen irti ja hypähtäen istuimeltaan: "Vavilu!"
Se oli Tubuain naapurisaari ehkä noin kaksikymmentä meripeninkulmaa siitä. Heidän suuntansa oli sieltä melkein suoraan länttä kohti. Siitä huolimatta suuntasivat he kulkunsa tuota saarta kohti, joskin se hidastutti heidän matkaansa. Mutta he menivät sinne virkistyäkseen siellä ensin ja ottaakseen hedelmiä ja kokospähkinöitä veneeseen.