Vielä samana aamuna pääsivät he maihin — heidän vapautensa maahan, mutta eivät he malttaneet viipyä yötäkään sen palmujen suojassa. Heidän leponsa alkoi vasta kotimaassa. Runsaasti varustettuina kaikella mitä he nyt tarvitsivat, lähtivät he liikkeelle heti kun aurinko laski ja ilma tuli vilpoisemmaksi. Aamuhämärissä voivat he jo erottaa etäällä Tubuain korkean ja leveän saaren, jonne he saapuivat saman päivän iltapäivällä.
Oli iloa ja riemua pienellä saarella, kun he, joiden oli luultu menneiksi, laskivat täysin purjein koralliriuttojen salmesta sisään ja viipottivat nenäliinojaan jo kaukaa. Intaha riemuitsi, ja kun vene kosketti hiekkarantaa, juoksi hän miehensä syliin, samoin lapset — eikä ainoastaan hänen omaisensa, vaan saaren koko väestö tunkeutui paikalle, syleilivät hänen polviaan.
* * * * *
Tom Burton oli taas kotimaassaan, eikä milloinkaan ollut hänestä tuntunut palmujen humina niin vienolta, kukkain tuoksu niin ihanalta, taivas niin sinisen ja iloisen näköiseltä kuin tuona päivänä. Hän jäi myöskin sinne eikä mennyt enää koskaan europalaiselle laivalle.
Monet laivat laskivat maihin — vieläpä sellainenkin laiva, jossa oli kaptenina hänen vanha ystävänsä ja hänen vangitsijansa Mr. Hobart. He puristivat toistensa kättä ja nauroivat muistellessaan tuota aikaa, mutta laivalle ei Tom kuitenkaan mennyt, niin ystävällisesti kuin Mr. Hobart kutsuikin häntä, ja niin pyhästi kuin hän Tomille lupasikin, ettei hän pidättäisi häntä edes yhdellä ajatuksellakaan.
"Se kuuluu kaikki perin kauniilta ja hyvältä", sanoi Tom, "niin kauan kun me puhelemme siitä lujalla maaperällä. Silloin olette te merimiehetkin aivan toisenlaisia ihmisiä. Mutta vesillä, omalla laivallanne — hitto teihin luottakoon, ja minä puolestani sain kylläkseni silloisesta huvimatkastani."