»Minä todistan teille, ettei ole pienintäkään vaaraa», sanoi kauppaneuvos päättävästi pelkäävälle, heikolle olennolle, ja, vetäen hanan vireeseen, tähtäsi kauniin matkatoverinsa häntä vastapäätä olevaan hatturasiaan.
»Herran tähden, mitä aiotte tehdä?» huusi nainen, nyt todellakin peloissaan; mutta hän ei ehtinyt kysyä enää mitään muuta, sillä hirveä pamaus, joka vähällä oli halkaista heidän kaikkien rumpukalvot, räjähti, heidän edessään välkähtävän salaman seuraamana, ahtaassa vaunussa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tiheä, läpitunkematon ruudinsavu täytti vaunun kokonaan. Nainen päästi silloin tietysti kimakan kirkaisun ja pyörtyi. Hevoset tempoivat valjaitaan ja olivat vähällä pillastua, ja ajaja sekä vaununhoitaja tarvitsivat vähintäänkin kymmenen minuuttia saadakseen ne taas levollisiksi ja tasaiseen käyntiin.
Vain vieras, joka hetkiseksi oli tykkänään peittynyt ruudinsavuun, ei sanonut sanaakaan, vaan istui sitä salaperäisempänä ja uhkaavampana läpitunkemattomassa savussa. — Taivaan Jumala, jos luoti olikin osunut häneen ja hän oli kuollut! Kauppaneuvos ei uskaltanut ojentaa kättään saadakseen kamalan epäluulon todistetuksi todeksi tai aiheettomaksi.
Vaunu pysähtyi vihdoinkin. »Hoo, ptruu, hitto vieköön, ettekö pysähdy, hullut elukat! — Noo, ptruu, hevoseni, soooo — humma kiltti, kas niin, kimo!» kuuluivat rauhoitushuudot ulkoa, ja ohjaaja hyppäsi istuimeltaan ja kiskaisi oven auki.
»Tuhat tulimmaista, mitä täällä on tapahtunut?» huusi hän, ponnahtaen taaksepäin, kun valkoinen, lämmin tulikivenkatku, joka nyt sai tervetulleen ulospääsytien, virtasi vasten hänen kasvojaan, »mikä täällä pamahti?»
Nainen makasi pyörtyneenä, eikä kauppaneuvos voinut vastata, sillä hänen tuskaisa katseensa etsi häipyvän savun lävitse vieraan äänettömänä paikallaan istuvaa olentoa. Hän tahtoi ensin olla varma siitä, ettei ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, vaikka hän tietysti ei ymmärtänyt, miten panos ja niin hirvittävä panos, oli voinut päästä hänen aivan viattomana pidettyyn aseeseensa. Savun häipyessä tulivat myöskin toisessa nurkassa olevan vieraan kasvot näkyviin, mutta niin kammottavan vääntyneinä, punaisina ja uhkaavina, silmien säikkyessä säkenöivinä ja vaanivina puolittain kiinni olevien luomien takaa, että kauppaneuvos aikoi jo tarttua hänen käsivarteensa ja pudistaa hänet henkiin, kun vaununhoitaja jälleen katkaisi hiljaisuuden.
»Kuka on kuollut?» huusi hän, eikä suinkaan vain piloillaan, sillä vaunussa vallitseva kamala hiljaisuus tuntui hänestä itsestäänkin epäilyttävältä. »Vie sun peijakas, jos joku tahtoo ampua kuulan kalloonsa, ei hänen sitä varten sentään tarvitse asettua Baijerin kuninkaallisen kyytilaitoksen vaunuun, niin että hevoset vielä loppujen lopuksi pillastuvat ja saavat kaiken lisäksi pahaa aikaan. — No?» lisäsi hän sitten hämmästyneenä, kun vähitellen saattoi savun läpi tuntea kaikki kolme matkustajaa ja näki jokaisen yhä olevan hengissä, vaikkakin hän vielä tarkasteli epäluuloisesti kauppaneuvosta vastapäätä istuvaa herraa — että nainen oli pyörryksissä, se oli itsestään selvää. »Mitä pirua te sitten olette täällä tehnyt? — Ah riiviö», huusi huusi hän äkkiä, kun hänen katseensa osui hänen vieressään oleviin matkakapineihin, »ammuttu suoraan hatturasiaan».
»Hatturasiaan?» huusi nainen kauhuissaan ja kimmahti nyt äkkiä sekä erityisettä avutta pystyyn tainnostilastaan. Mutta vieras herra kävi yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. »Pyhä Jumalan äiti, minun hattuni!»
»Mutta kuka täällä vaunussa sitten on ampunut?» huusi vaununkuljettaja nyt ankarin virka-ilmein, naisen vaipuessa hatturasian viereen tarkastamaan syntynyttä vahinkoa, »minä teen teistä ilmoituksen ensi kyytilaitosvirastossa. Te siinä, mitä te teette panostetulla pistoolilla kuninkaallisessa kyytivaunussa?»
»Ilmoituksen kyytilaitosvirastossa?» huusi kauppaneuvos, hirveän säikähtyneenä, »ja sen teette tuon kirotun pistoolin takia, jota vastaan olen taistellut kaikin voimineni?»