»Veljentyttäreni!» huusi kauppaneuvos nolostuen ja heristäen korviaan.
»Teidän veljentyttärenne», jatkoi mies, jota ei ollut niinkään helppo saada poistumaan, »sanoi minun läsnäollessani, että aiotte asettua tänne asumaan, kun seutu teitä tavattomasti miellytti».
»Minun veljentyttäreni? Herra, jättäkää minut rauhaan viineinenne ja veljentyttärineni!» jymähytti kauppaneuvos, jota uusi todistus ei ollut tehnyt vähimmässäkään määrin lempeämmäksi, »minä en tahdo tietää kumpaisistakaan mitään; ja nyt olkaa niin hyvä ja pankaa nuo kirotut pullot takaisin taskuihinne — ymmärrättehän kai selvää puhetta? — ja jättäkää minut rauhaan! Minä en jää tänne, minulla ei ole veljentytärtä, minä en tahdo viinejä, enkä halua keskustella vieraiden ihmisten kanssa, kun makaan vuoteessani. Hyvästi, herra Helboldt ja Poika!»
»Herra kauppaneuvos», sanoi viinimatkustaja loukattuna, pannen pullot takaisin taskuihinsa ja tarttuen hattuunsa, »jollei minulle henkilökohtaisesti niin ainakin Helboldt ja Pojan takia pitäisi teidän -»
»Menköön Helboldt ja Poika —», mutisi kauppaneuvos, kääntyen tahtomattaankin vuoteessaan seinään päin, mutta kiepauttaen itsensä nopeasti ympäri, kun ajatteli pöydällä olevaa kelloaan ja kukkaroaan.
»No, minä näen», sanoi kauppamatkustaja olkapäitään kohauttaen, »ettemme voi ryhtyä toistemme kanssa mihinkään liikeyhteyteen; mieltäni pahoittaa myöskin, että olen vaivannut teitä ja sillä tavoin tuhlannut aikaani. Minä olen matkustaja —»
»Hauskaa matkaa!» murahti kauppaneuvos puolittain ivallisesti peitteensä alta.
»Hyvästi, herra kauppaneuvos!» keskeytti kauppamatkustaja nopeasti ja paukautti oven mennessään kiinni, niin että ikkunaruudut helähtivät ja pesulaitteen päällä oleva lasi ja vesiastia kilahtivat yhteen.
»Pöhkö!» murisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, painautuessaan takaisin vuoteeseensa, ja uudelleen hän sulki silmänsä, näyttäen koettavan vielä nukahtaa. Mutta se ei onnistunut millään ehdolla; hän oli niin kiihtynyt suuttuessaan tuohon hävyttömään, tunkeilevaan mieheen, että hänen keskeytyneen ja kylläkin keskinkertaisen leponsa jatkamista ei ollut ajateltavissakaan. Vihdoin hän raskaasti huoaten nousi vuoteestaan, peseytyi ja pukeutui sekä päätti tehdä kävelyretken todellakin kauniiseen ympäristöön, väsyäkseen ja voidakseen sitten toivoa saavansa ainakin yöllä unta. Hänen matkatavarainsahan täytyi saapua vielä tänään tai myöhäisintään aikaisin huomisaamuna, eikä Gidelsbach ollut niin kauhean kaukana, ettei sinne voisi päästä takaisin.
Kävely ei näyttänyt olleen varsin huono ajatus; häntä häiritsivät vain lukemattomat pyhimysten ja marttyyrien kuvat, joita hän näki kaikkialla, ja niiden veriset hahmot ja haavat toivat kiusallisesti hänen ajatuksiinsa takaisin hänen oman maksansa ja paiseleikkauksen. Väkisin hän pakottautui joka kerta olemaan niitä ajattelematta, mutta tuskin oli jokin toinen esine saattanut hänen mietteensä toisaalle, kun jälleen tuli hänen näkyviinsä uusi, aina korein värein kiveen tai puuhun maalattu kuva.