»Tämä saattaa aivan epätoivoon!» huokasi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, vetäytyen arkana niin kauas kuin mahdollista häneen tuollaisen pahan vaikutuksen tekevistä taideteoksista, »tämä saattaa tosiaankin aivan epätoivoon, enkä oikeastaan sentään käsitä, mihin näin monia muistomerkkejä tarvitaan». Kauppaneuvoksena ja hyvänä kristittynä hän ei kuitenkaan saanut enempää ajatella, vieläpä hän sisimmässään hirveästi soimasi itseään siitä, että oli ajatellut niin paljon, ja koetti vihdoin saada helpotusta siten, että lähti pyrkimään erään pellon halki lähimpään metsään, saadakseen siellä olla »häiritsemättömämpänä». Siitä oli kyllä vain se ikävä seuraus häneen nähden, että juuri hänen kulkiessaan erästä hiukan pehmeätä ja epämukavaa oraspeltoa muuan maamies, sen omistaja, pysäytti hänet ja vaati häneltä kaksi guldenia sakkoa tieltä poikkeamisesta, muussa tapauksessa hän, talonpoika, katsoisi olevansa pakotettu ottamaan vieraalta jotakin pantiksi.
Kauppaneuvos koetti kyllä panna vastalauseensa sitä vastaan, vieläpä antaakseen hänelle nimikorttinsa ja todistaakseen, ettei hän ollut ehdoin tahdoin tuottanut vahinkoa, aukaisi takkinsa, jonka alta näkyi ritarimerkin nauha. Mutta talonpoika pysyi aivan tunteettomana, vieläpä vieraan napinlävessä olevaa koreaa nauhaakin kohtaan, jota hän kenties ei edes nähnyt; ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän tiukkasi vain kahta guldenia tai hattua ja nenäliinaa asetusten rikkojalta, kävipä niin töykeäksi pientä, avutonta miestä kohtaan, ettei tämä voinut mitään muuta kuin myöntyä hänen ehdottomasti kohtuuttomaan vaatimukseensa ja maksaa.
Silti hän ei edes päässyt metsään, vaan hänet lähetettiin pakkokyydillä takaisin tielle, missä hänen täytyi vielä kerran kestää kujanjuoksu hänelle surkeiden muistelmien lävitse Lichtenfelsiin asti.
Mutta se hyvä oli kävelystä hänelle, että hän saapui nälkäisenä ja janoisena takaisin pikku kaupunkiin, jossa meni ensi työkseen asemalle, saadakseen siellä varmuuden siitä, että hänen tavaransa eivät olleet vielä saapuneet, ja sitten hitaammin pitkin mutkikkaita, kurjasti kivettyjä katuja majapaikkaansa.
9. »HIRVEN» SEURUE
»Hirven» vierashuone oli tänään kutakuinkin täynnä juhlapukuisia ihmisiä, joita matkustaja oli jo koko joukon kaduillakin tavannut. Siellä juotiin paljon olutta, ja kaikkiin suuntiin kannettiin lukemattomia ruoka-annoksia, jotka kuitenkin katosivat yhtä pian kuin tulivatkin. Siitäkin sai kauppaneuvos kärsiä, sillä hän tahtoi ensin syödä huoneessaan, jonne tilasi häränpaistia ja tuoreita papuja sekä pullollisen viiniä; mutta turhaan hän odotti sitä puoli tuntia: se ei tullut. Hän huusi portailta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. — Alhaalla avattiin ja suljettiin ovia ja sieltä kuului katkonaista puhetta, kuten: »Annos vasikanpaistia» — »Perunoita» — »Kolme puolikasta olutta» — »Heti» — »Tulen paikalla». Joitakuita tällaisia huudahduksia hänkin sai vastaukseksi, mutta ei muuta mitään, ja hän ymmärsi vihdoin, että jos hän ylimalkaan aikoi syödä jotakin tänään, niin hänen täytyi mennä vierashuoneeseen, päästäkseen siellä liikuteltavien elintarpeiden ja juomien kohdalle.
Se onnistuikin hänelle vihdoin vaivan jälkeen, ja kun nuori viinuri eli tarjoilijapoika, joka kantoi lautasta aivan kuin olisi hommannut jollakin tavoin sattumalta tai omaksi huvikseen, oli tuonut hänelle varsin hyvää häränpaistia ja varsin huonoa punaviiniä, painautui pieni mies nurkkaansa parin politikoivan baijerilaisen porvarin väliin ja kuunteli kärsivällisesti heidän hänen ylitseen vaihtamiansa mielipiteitä uusimmista tapahtumista, vast'ikään puhjenneen Venäjän-sodan puoltelua ja tuomitsemista, sekä heidän arvosteluaan isänmaan ministeriöstä. Nuo molemmat väkevän oluen hiukkasen kiihoittamat miehet esittivät silloin lausuntoja, jotka täyttivät aran kauppaneuvoksen ensin hämmästyksellä, sitten todellisella kauhulla. Jos joku, joka piti Baijerin ministeriön puolta, olisi heitä kuunnellut, niin hänenhän olisi täytynyt luulla, että hän, kauppaneuvos Mahlhuber, Ludviginristin omistaja ja uskollisin alamainen, oli yhtä mieltä kuin nämä miehet, ja jos hän nyt nousisi ja kantaisi lautasensa toiselle pöydälle — olettaen, että toinen pöytä olisi vapaana —, niin voisi siitä syntyä kaunis selkkaus noiden kaikkeen valmiiden ihmisten kanssa. Niin suuresti kuin hän olikin iloinnut ajatellessaan ankaran kävelyn jälkeen, syötävää ateriaa, ei ruoka eikä juoma maistunut hänestä miltään. Vaikka se olikin ikävää häränpaistiin nähden, niin se oli hyväkin viinin tullessa nautittavaksi, ja hän oli juuri tyhjentänyt pullon ja syönyt paistiannoksensa, kun vielä kaksi virkapukuista miestä, eilinen poliisi ja Thüringenistä tulevan kyytivaunun kuljettaja, astui huoneeseen ja tuli heidän pöytäänsä. Jumalan kiitos, nuo punaiset tasavaltalaiset lakkasivat nyt politikoimasta!
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», sanoi kyytivaunun kuljettaja, nostaen käden sotilaallisesti lakkiinsa tervehdykseksi; »tämä paikka kai ei vielä ole otettu?»
»Ei, olkaa niin hyvä vain!» sanoi toinen poliitikko. »Oletteko kuullut mitään uutta sotanäyttämöltä? — Onko uusia sanomalehtiä?»
»Minullako? Ei!» sanoi kyytilaitoksen virkailija. »Mutta tässä kaupungissa on juuri vastikään tapahtunut onnettomuus», lisäsi hän sitten vakavammin.