»Onnettomuus? Täälläkö Lichtenfelsissä?»
»Niin», sanoi kyytivaununkuljettaja, »Porraskadulla putosi muuan muurari parka, suuriperheinen, telineiltä».
»Sanoitteko: perheineen?» huudahti keskustelua hiukan hajamielisesti kuunnellut kauppaneuvos säikähtyneenä.
»Ei, ei», nauroi kuljettaja, »miehellä oli vain suuri perhe kotona, mutta hän taittoi niskansa».
»Tehän nilkutatte, herra vaununkuljettaja?» sanoi toinen kauppaneuvoksen pöytänaapureista, joka oli noussut antaakseen paikkansa kyytivirkailijalle, »mikä teidän jalassanne on?»
»Oh, ei mitään», tuumi hän, puolittain kauppaneuvokseen kääntyneenä, »äskettäin eräänä iltana, vähää ennen maatamenoa, kävelin vielä kerran paljain jaloin huoneeni poikki; mutta samana päivänä oli nuorin tyttöni rikkonut ikkunaruudun, ja yksi terävä-, piikin tapainen sirpale oli sattumalta joutunut lattianrakoon ja jäänyt siihen pystyyn. Kun siis kuljen tuvassa —»
»Taivaan tähden, lakatkaa!» pyysi häntä kauppaneuvos, joka jo ajatellessaankin niin pelottavaa haavoittumista tunsi kuin puukonpiston kiireestä kantapäähän saakka, »sehän menee läpi luiden ja ytimien».
»Mikä sitten?» kysyi kuljettaja hämmästyneenä.
»No se, että astuitte niin terävään lasiin», sanoi kauppaneuvos, yhä vielä silminnähtävästi tutisten.
»Minäkö?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Minäkö astuin lasiin?»