»Mutta tehän kerroitte meille juuri —»
»Ettäkö sellainen lasinsirpale oli huoneessani? Niinpä kyllä,» nauroi kuljettaja, »mutta onhan ihmisellä silmät, ja kun minä kuljin paljain jaloin, niin olen aina hirveän varovainen».
»Mutta tehän sanoitte, että se oli syynä teidän nilkuttamiseenne —»
»Minun nilkuttamiseeni? Minä en nilkuta enää ensinkään», sanoi kuljettaja levollisesti, »jalkani oli vain hiukan puutunut».
Muut nauroivat, ja kuljettaja nousi seisomaan, sytyttäen sikaarinsa, mutta kauppaneuvos katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän ei oikein tiennyt, oliko mies tosissaan vai tahtoiko pitää häntä pilkkanaan. Mutta poliisi keskeytti hänen ajattelunsa, käyttäen hyväkseen tyhjäksi tullutta paikkaa sekä oluttuvan vapautta, ja istuutui, nostaen kätensä kunnioittavasti lakin reunaan, kauppaneuvoksen viereen.
»Ettekö vielä ole kuullut mitään tavaroistanne, herra kauppaneuvos?» kysyi hän niin ystävällisesti kuin poliisi ylimalkaan voi olla ystävällisen näköinen.
»Ah, te olette se herra, joka lähetti sähkösanoman minun puolestani?» vastasi kauppaneuvos ja punastui samassa, sillä hän valehteli tällä hetkellä, teeskennellessään järjestysviranomaiselle, ettei ollut tuntenut häntä. Hyvä Jumala, hänhän tahtoi salata, ettei hän tuntenut oloansa tämänpäiväisten tapahtumain jälkeen varsin turvalliseksi, ja luuli voivansa parhaiten toteuttaa sen olemalla olevinaan välinpitämätön. Mutta poliisi, jolla ei ollut vähintäkään epäilystä siivoon vieraaseen nähden, sanoi hymyillen ja kohteliaasti:
»Niinpä niin, herra kauppaneuvos, palvelukseksenne! Ikävä asia se, että noin menettää matkatavaransa! Ja anteeksiantamatonta on, ettei tavarain vastaanottaja pitänyt parempaa huolta. Totta totisesti, jos tavarat kerran on määrätty menemään Lichtenfelsiin, niin ne on myöskin jätettävä Lichtenfelsiin. Muutoin on ystävyys lopussa.»
Kauppaneuvos harkitsi vielä, pitäisikö hänen ilmoittaa miehelle, että matkatavarat eivät suinkaan olleet määrätyt Lichtenfelsiin, ja ajatteli juuri, minkä tekosyyn hän keksisi sille, että oli ihan odottamatta astunut täällä junasta, kun poliisi tuli hiukan lähemmäksi häntä, toi paksut viiksensä niin liki kauppaneuvoksen korvaa kuin mahdollista — itse asiassa niin liki, että muutamat pystyt karvat kutittivat hänen korvaansa — ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Tiedättehän, herra kauppaneuvos, mitä teille tänä aamuna sanoin siitä karanneesta neidistä —»